Vieläkään en kykene puhumaan tietyistä asioista rakkaan äitini kanssa hermostumatta. Mussa on vikaa, mussa on ollut vikaa. Mutta niin on siinäkin. Ja jos se saa kehitettyä huutokilpailun siskonkin kanssa (jolla ei tietenkään ole omia aivoja, koska minä olen manipuloiva paska joka vaikuttaa kaikkiin negatiivisesti ja yritti itsemurhaa vuonna yksi ja kaksi mutta sain terveen paperit pari vuotta sitten mikä ei tietenkään vaikuta nykytilanteeseen mitenkään, koska mullehan tehtiin väärät testit ja kaikkea - vaan sairaalan tädit v. 2003 olivat oikeassa ja näkivät tämän pahuuden ruumiillistuman joka edelleen olen), niin on jotain kyllä pielessä siinäkin päässä. Ja taas oli yhtä mukavaa kuulla, että mulla on siitä ja siitä sairaudesta piirteitä. Varmasti on, kaikissa on, mutta miksei kukaan muu näe niitä vaikka tietysti opin itse näkemään sitten kun myönnän että diagnoosikriteeristö kuvailee allekirjoittanutta harvinaisen hyvin? Tällä hetkellä saldo on 2 diktaattoria vastaan voimansa yhdistänyttä tytärtä, ans kattoo milloin nuorinkin otetaan kehittäviin perhekeskusteluihin mukaan.
Houkuttelisi kyllä niin helvetisti ratkaista riita suomalaisittain ja vetää pää täyteen. En tiedä, ehkä vain jatkan farkkujen korjaamista ja lähden sitten lenkille.
Diagnoosi ei ole maailmanloppu, se ei sinänsä määrittele ihmistä (ei pitäisi ainakaan). Mutta on todella rasittavaa yrittää saada henkilöä x näkemään mut sellaisena kuin olen. Sillä oli aikoinaan vihko, johon se luokitteli 1-3 salamalla mun käytöstäni, every single day. Tiedä vaikka tekisi niin vieläkin. Äsken isäpuoli tuli kotiin, kuunteli ton yhden vinkumista ja käski mua pakkaamaan kamani. Ja minähän pakkaan.
...mun sossu soitti ja ilmoitti, että jos valmistun tänä vuonna, niin mulla on mahdollisuus saada niiden rahastosta stipendi.
Vielä 5 minuuttia sitten olin jossain, missä esitettiin Macbethiä. Paluu epätodelliseen todellisuuteen ei ole vielä täysin accomplished.
Lakkasin saamasta stipendejä siinä vaiheessa, kun taistelu koko maailmaa ja varsinkin aikuisia vastaan alkoi. Johtopäätös a: enää ei tarvitse taistella, koska olen jo tarpeeksi tasapainoinen ja elämänsyrjässä kiinni. Vaihtoehtoinen johtopäätös b: olen itse tullut aikuiseksi. Ei, kyllä se on varmasti tuo ensimmäinen.
Puhelun lopussa se oikeasti ihana ja nuoristaan huolehtiva nainen kehotti laittamaan tyynyn & peiton takaisin yhtä mukavasti, kuin ne olivat olleet ennen kuin hän oli häiriköinyt untani pahemman kerran.
Informaation sisäistäminen still in progress.
Unessa, siellä missä sitä Macbethiä esitettiin, hyräilin tätä. Haluaisin kyllä nukkua vielä, mutta en usko että saan nukahdettua. Jos vaikka jatkaisi Vadelmavenepakolaista... ei siis unettavuuden takia, vaan siksi kun se jäi kesken.
Leivoin maailman parasta omenapiirakkaa, kuulustelin espanjan sanoja & leikkasin nurmikon (joka muuten todellakin tuoksuu hyvältä). I mean, joskus tulee sittenkin oltua ihan hyvä ihminen.
And thank satan for my skin type. Rusketun äärettömän helposti, ja peilikuvasta näkee kuinka päivetys korostaa kivasti silmien väriä. Ainoa vain, että nyt pitää olla erityisvarovainen jalkapöydän sekä yläselän kanssa. No, voihan ponnariin kiinnittää silkkihuivin tai kehitellä jotain muuta yhtä innovatiivista.
Tänään oli ensimmäinen sunnuntai pitkään aikaan, kun soundtrackilta ei kuultu Sunday bluesia.
Päivän saldo: kaksi tatuointia yhden hinnalla (ja kaverille kans: 2 kuolioon puristettua kättä yhden sijasta), mansikoita -50 %, Koop Arponen and the Flute of Shame vahingossa livenä, melkein näkyvä rusketuksen häivähdys, melkein osallistuminen hyväntekeväisyyskävelyyn, Jussi Vatasen kaksoisolento, onnistunutta ruohon puhaltelua (sitä leveää, joka laitetaan peukaloiden väliin), sohvalle nukahtamista, 1 pimeä kisakatsomo jota ei ensin pitänyt edes olla.
Ottaen huomioon, että aamu alkoi juuri sillä tavalla mitä eniten inhoan (woke up 09:08 ja bussin piti lähteä 09:10, ilmassa lenteli noin miljoona kirosanaa, kauhea kiire jnejne), sitä seuranneet tunnit vietettiin kuitenkin todella hyvissä fiiliksissä. Olkoonkin, että aina välillä tuli mietittyä sitä jos Eräs istuisi yhtäkkiä siinä vieressä. Torin laidalla, arvatenkin erittäin vetävänä. Mutta sellaisia kohtaamisia on vain elokuvissa.
Sen jälkeen kun otin ekan tatuointini eli lähes tasan vuosi sitten, jäätiin kiertelemään kaupungille ja musta tuli Greenpeacen kuukausilahjoittaja. Nyt heitinkin sille mua armeliaasti kiduttaneelle henkilölle aka tattoo artistille, että olisiko tänään Amnestyn vuoro. Seuraavalla kerralla Animalia... Vaan ei tullut Amnestyn tyyppejä vastaan. Nuorten ja lasten syrjäytymisen estämiseen olisin voinutkin lahjoittaa, mutta nyrjähtäneellä ja juuri musteneulotulla jalalla ei oikein tehnyt mieli alkaa liikaa maratoonailemaan. Että näin. Unta on hieman hankala saada kun selässä tuntuu ikävältä, ja jalkapöydässä samaten. Hmh, ehkä voisi yrittää ajatella kaikkea mukavaa. Erästä mukavaa...
Olen muuten 166,6 cm pitkä, eli saletisti demoni. Eilen oli hiustenvärjäystä, puhetulva with huonot vitsit (ystävän kommentti: "ihan kuin jotain ohjelmaa katsoisi". Thanks...), koirien ulkoilutusta, aurajuuston makuista teetä, jäätelöannokset, 1 nyrjähtänyt nilkka (yliliikkuvat nivelet rocks) ja ihanan rauhoittavaa oleilua. Merenranta on kaunis niin kuin metsäkin, jos se vaan on tarpeeksi valoisa. Ehkä mä en olekaan niin city-ihminen mitä luulen olevani.
Tänään historiakierros kaupungissa (mitäpä sitä ei tekisi matkaoppaaksi opiskelevan kaverin takia) sekä terasseilua & paljon tuttuja ihmisiä. Kaikki muutkin ilmeisesti elää vain kesää varten. Saatiin noin-päivämääriä sovituksi road trippiä varten, ja vain nautittiin. Suosittelen.
Btw, siirtymisvaihe näiden kahden päivän välillä sisälsi mm. parin tunnin pahoinvointivitutusitkukohtauksen. Sitä en todellakaan suosittele, paitsi masokisteille.
Matkan aikana olen ajatellut yllättävän vähän yhtään mitään. Onneksi Inter Cityssä on pistorasiat. Mua ei hirveästi jaksa kiinnostaa, että Mikko irtisanoutui tai että matami Kovaääninen oli iloinen asiasta. Kiva kiva ja tarvitsenkoneeltamusiikkianytheti, tällä kertaa kun muistin ottaa kuulokkeetkin mukaan. Taidan siis olla vallan edistyksellinen yksilö.
13 ja puolen tunnin päästä istun junanpenkkien sijaan tatuointituolissa. Huik (yhdistelmä sanoista "hui" ja "iik"). Olettaen siis, että planeetat ovat suotuisia & onnistun heräämään ajoissa & ehdin bussiin & suojelusenkelit liimautuvat olkapäilleni. *Crossing my fingers*
(hei, uskomaton eli henkilö joka ei usko eli minä vieraili päivällä kahdessa kirkossa. Vähemmästäkin sitä sekoaa.)
Pieniä on ihmisen ilonaiheet: bongasin suklaa-Ville Vallattoman takaa vielä yhden banaaninmakuisen version. Ne on ehdottomasti parhaita, ja sen takiahan ne myös pitää syödä ensimmäisenä. Olen myös iloinen siitä, että sain Erään taas edes vähän paremmalle tuulelle. Hih.
Värjäsin ystävän hiukset & tarjosin sille suihkuseuraa sekä henkistä tukea. Sitä kun pelotti, että se saa jonkun allergisen reaktion ja kuolee. Ei kuollut, onneksi. Meiltä oli nänni hukassa päivällä. Yritettiin demonstroida, sattuuko nännilävärin ottaminen esimerkiksi kulmakorua enemmän. Tulos: nännin löytymisen jälkeen havaittiin, että oletettavasti sattuu. Tosin mulla on first hand knowledgea vain kulmasta, ja siitäkin on aikaa jo yli neljä vuotta. Tutkimus siis jatkukoon...
Mua yritettiin houkutella baariin, mutta kun ei huvittanut niin en lähtenyt. Pussikaljameininki omavalintaisen musiikin tahdissa on se, mihin olisin suostunut instantly. Huomasin myös, että kalenterien kanssa säätäminen ei vieläkään ole my cup of tea. Aivan liian aikuismaista sellainen tietäminen siitä, mitä tekee 31.5 (autokoulun teoriatunti, ihanaa) tai 1.6 (biletystä ilmeisesti). Siitä tykkään, tietämisestä en.
Aiheuttaa väristyksiä, keikalla kuultuna varsinkin. Tulee mieleen puutalokaduilla pyöräily, epämääräinen haikeus & kuitenkin aivan sairaan hyvä olo, vahva. Yritin viheltää tämän tahtiin. Siinä on yksi asia, mitä en osaa. Toinen on purkkapallojen puhaltelu. Ehkä vielä joskus...
Edit: Tuli vaan mieleen, että kerran yksi cute but cockhead ex-luokkalainen kiinnitti iPodinsa (naarmuttomampi versio mun omasta) abicornerin kajareihin ja soitti volat täysillä Billy Talentia. Ne 15 minuuttia se näytti mun silmissä ehkä sittenkin ihan hyvältä tyypiltä. Ja Belgian reissulla myös... Mistä keksinkin erään erittäin laadukkaan vitsin: Suomalaiset, belgialaiset ja norjalaiset järjestävät yhteiset megabileet. Minkä maalaisilla ei aamukymmeneltä (kun pitäisi matkustaa junalla Oestendeen, jonka kaduilla on mukavia huvipuistolaitteita koska Halloween. Ja sitten niihin laitteisiin on vieläpä ihan pakko päästä...) ole pienintäkään hajua siitä, miten monta pusikkoa yöllä heilui ja kenen kyydillä he pääsivät kahdeksalta, suunnilleen, takaisin hostiensa auntoihin?
I think you can figure it out yourselves. And haha, muakin naurattaa. Näin monta tuhatta päivää jälkeenpäin ainakin.
Taisin just hakea kouluun. Siis opiskelemaan... what? Linja tosin on sellainen joka motivoi, ja olisi kyllä mukavaa tutustua uusiin & luultavasti samanhenkisiin ihmisiin. Ehdin jo vähän stressata siitä, että mitä ne siellä haastattelussa mahdollisesti kysyy ja että millä informalityasteella niihin kysymyksiin saa vastailla. Mutta sehän nähdään sitten, mitään "perse verellä raataminen on ainut huono puoleni" -shaibaa en kuitenkaan aio kenellekään syöttää. T: naikkonen, joka lanseerasi luokioaikoinaan "deadlineja ei ole"-teesin. No hei, aina voi vähän venyttää... But like I said, tällä kertaa motivaatio on lähtökohtaisestikin paljon korkeammalla...!
Hyvin alkoi ruokailurytmin löytöretki: auringon hellässä syleilyssä ja mahtavassa seurassa nautitut fetatoastit + donitsit at 2 pm oli mun aamupala (sekä ainut ruoka tähän mennessä). Ei hyvä.
Youtuben maailma on ihmeellinen. Yöllä, kun en taas kerran saanut unta, aloitin tästä.
Katselin myös, mitä kummilapsisuhde (ei uskonnollinen, vaan oikeasti auttava) vaatisi. Muuten voisi siitä maksaakin, jos tietäisi että ne rahat menee oikeasti sen lapsen hyväksi. Pitää vielä ottaa selvää. En tiedä haluanko omia lapsia, mutta näistä jo olemassa olevista pitäisi kyllä huolehtia (vaikka eihän se voi ikinä toteutua täysin). One step at a time... The last word & pari muutakin asiayhteyttä muistuttaa mua jopa ihan fiksuista biletysbiisin sanoista:
"Take your time to trust in me, and you will find infinity..."
Sain äsken hoidettua hyvin monta asiaa *helpotushuokaus*. Ajattelin, että ne olisi autokoululla olleet valmiita hirttämään mut, kun olen hieman vitkutellut siellä käymisen kanssa. Vaan ei, he olla huumormiähii. Onneksi näin, tullaan toimeen paljon paremmin.
Olen viime aikoina tajunnut erinäisiä asioita. Ensinnäkin, mun pitää käsitellä menneisyyttäni. Psykologille en edelleenkään suostu (kun sinne ei enää pakoteta..........) menemään, vaikka sitäkin jopa mietin as an option. Ei, puhun ystäville ja harrastan päänsisäistä itseterapointia. Luultavasti myös helpottaa kirjoittaa siitä. Lähinnä keskityn aikaan ennen huostaanottoa, mitä mä tein ja mitä ihmiset mun ympärillä teki. Sitten ehkä alan hahmottaa kunnolla, kuka mä olen. Ei se sitä tarkoita silti, että olisin mitenkään kovin masiksessa tai että en voisi elää niin kuin elän at the moment. Mutta täydelliseen tai lähes täydelliseen itseymmärykseen tarvitaan se, että käyn ne asiat läpi. Onneksi kirjoitin päiväkirjaa jo yhdeksän vanhana, niihin aikoihin kaikki alkoi. Sivuilta voi löytää toteavaltakuulostavia lauseita, jotka olen halunnut unohtaa. Unohdinkin, muistin vain mukavat tapahtumat (joita oli kuitenkin hyvin paljon). Uskon, että nyt olen tarpeeksi vahva lukemaan ne. Eikä pelkästään lukemaan, vaan myös ymmärtämään.
Toinen mitä tajusin on se, että mä olen vapaa (tai no, lähes). Mutta vapaampi kuin aikoihin, ehkä koskaan. Se tuntuu ihanaltaaaaaaaaaa! Voin saavuttaa mitä haluan. No, eihän mulla miljardia ole ja lakeja kai täytyy
jotenkin yrittää noudattaa (tottakai, nehän on kaikki todella järkeenkäypiä), mutta muuten. Sitä paitsi, rahankäyttökin on prioriteetti -ja elintasokysymys. I prefer traveling to clothes & movies to iPad. Ostin kyllä tänään hiusvärin, ja iPod on materialistalla yksi tärkeimmistä. Asiat, jotka olen tajunnut -listan nro 3 onkin, että käveleminen ei ole sama ilman musiikkia. Rakas soittimeni ja päivieni piristäjä, voisitko siis ystävällisesti tulla jo esiin piilostasi? I miss u.
Vuokko Hovatan Yhdessä yössä on ollut kovassa kuuntelussa lately. Rakastan sitä, että voi taas käyttää nahkatakkia. Se on ollut ehkä paras heräteostos ikinä. Se tuoksukin, perfecto. Mun huoneessäkävijät ei ole ilmeisesti ainoita, jotka kiipeää ikkunasta tuonne katolle. Vaan eihän katto käytössä kulu...
Ei löytynyt Varuskuntarakkautta, niin laitetaan sitten mielihyvää. Kyseisen herran keikka oli tunnelmaltaan yksi parhaista ever.
Kirjoitin toissapäivänä: Katsottiin keittiön ikkunasta kuinka baariin oli niin pitkät jonot, että (itseäni lainatakseni) "tossahan kerkeis synnyttää kolme kertaa ennen kun pääsis sisälle". Ja se väenpaljous olisi kuitenkin alkanut ahdistaa jossain vaiheessa. Hyvä näinkin, viini & mahtava seura ei ikinä ole pahitteeksi. Vaikka sitä viiniä joisikin shottilasista ja sitä menisikin vähän lattialle, toim huom...
Mulla on taas ollut elämäntarkoituksellisuudenhakuisuuskriiseilyä.
*
Äsken oltiin vandalisoimassa katuja. Ja mullaonihansairaanhyväfiilisjee. Vaikka pari tuntia sitten ei ollut. Eilen katselin purjehduskursseja. Olisin kertonut sulle, love, mutta unohdin koska ärsytti niin paljon. Örinäheviä kajareista. Ah, all those memories...
Nanny McPhee, ristiseiskaa, kinuskikakkua 7 a.m., Neiti Etsivän leikkimistä sekä Marilyn-tapettiin nojailua. Mä itse asiassa tykkään näytellyistä(kin) lastenelokuvista, koska niitä ei tarvitse puhkianalysoida. Ne edustaa mulle eräänlaista aivot narikkaan -osastoa, jossa tuhmuus johtaa kuralätäkköön & hyvyys palkitaan happy endingillä. And for the record, I just love British accent. It's charming as 'ell.
Eräs ulkonäöstään erittäin tarkka naisihminen (aka julkkistyrkky) kertoi käyttävänsä n. 800 - 1000 e kuukaudessa kauneuden(?)hoitoon. I mean, ihmiset on erilaisia ja jokainen saa käyttää rahansa mihin haluaa, mutta luulisi tuolla rahamäärällä sitten edes näyttävän like a somehow decent woman. Ed Hardya päästä varpaisiin kun ei ole mun käsitys kauniista, saati tyylikkäästä. Puhumattakaan paksusta meikkivoidenaamarista, tekoripsistä/rusketuksesta/hiuksista/kynsistä/rinnoista... Holy cow, that's quite a lot of fake there. Well, I hope that at least the leather used for the "I must have this! It even matches your collar, my sweet noodlepoodle" -purse is genuine...! Joo kyllä, vuodatan kateuskyyneleitä mua-niin-paljon-laitetumpien-ja-siksi-kauniimpien klipsipidennyksiin toivoen, että suolavesi tekisi niistä kuivia hamppukasoja. Näh, en vaan voi käsittää noiden edellämainitun kaltaisten henkilöiden ajatusmaailmaa.
Yhä harvemmin jaksan vaivautua, mutta henk. koht. meikkaamiseen + hiustenlaittoon riittää 10 minuuttia in total and almost in any occassion. Silti onnistun näyttämään omastakin mielestä hyvältä. Niin kuin esimerkiksi tänään, oli itsevarma ja happyhappyjoyjoy-fiilis. Sitä vahvisti entisestään kotikaupunkitunne: this is, and this will be my home town.
Kauppoja kierrellessä iski semiahdistus, vaikka toisaalta oli meillä ihan mukavaakin. Rauhanmerkki-kaulakoru oli heräteostos. Mielessä oli pyörinyt visio pitkästä, hopeisesta ketjusta ja siinä roikkuvasta isosta symbolista. And there it was, waiting for me to come (yksimielinen verbi, indeed...). Kerronpa muuten tässä tarinan ballerinoista: Olipa kerran jo unhoitetusta liikkeestä ostetut mustat niittiballerinat. Ne olivat mukavat jalassa ja sopivat niin rokkibaariin kuin teatteriinkin. Tyttö rakastui, hän käytti kenkiä aina kuin vain voi, ja vähän ehkä silloinkin kun ei olisi voinut. Niihin kenkiin tarttui Milanon katupölyä sekä Hämeenlinnan aamukastetta, eikä tytön ja ballerinojen yhteisen matkan olisi suonut päättyvän koskaan. Mutta tuona kylmänä marraskuisena yönä vuonna 2011, ballerinat koskettivat viimeisen kerran asfaltin pintaa. Kuolema oli ollut hidas, tuskallinenkin, ja lopulta kengät oli pakko armahtaa ja heittää roskiin. Hautajaisten jälkeen koitti suruaika. Se kesti talvikuukausien yli aina huhtikuun loppuun saakka. Silloin tytöstä tuntui, että hän voisi hankkia samanlaiset, täydelliset ballerinat kuin mitä oli vuosia sitten ostanut. Ei korvaamaan menetystä, vaan luomaan uusia hyviä muistoja. Mutta samanlaisia kenkiä ei löytynyt, vaikka tyttö kuinka yritti etsiä. Nyyh. Onneksi on nettikaupat. Häpi end.
Bussissa tajusin olevani onnellinen. Siinä ajassa, paikassa ja tilassa. Huomisesta en tiedä, mutta kesä todellakin sopii mulle. Sopivasti lämpöä, odotusta, musiikkia, sanoja ja vihreää.
Muuten en niin välitä kyseisen Justinin tuotannosta, mutta tätä on täällä nyt luukutettu ja tästä mä taidan pitää, ainakin kertosäkeestä.
Puoli vuotta olen lykännyt tämän biisin etsimistä, koska lähtökohtana oli "siinä on sellanen kiva biitti." Ei se etsiväntyö ollutkaan niin aikaavievää, pari klikkausta ja se on siinä. Thank Satan for Spotify!
P.S. Even though you're a bit grumpy now...
On ihanaa, kun sä näytät välittävän.
Vaatekriisi & mustanrento ratkaisu, dancing for my life, mansikkashotteja jotka ei tuntuneet missään, pompputyyppi joka tarttui kaulaan kiinni (without permission), P & S (10 vuotta vanhempanakin komea), se todella hyvä biisi jonka nimeä en vieläkään tiedä, 1 missattu pysäkki. Onhan bussilla kulkeminen tietenkin erittäin hankalaa... Miehet.
Aamulla autokyyti ja niente krapula. Kävin vihdoinkin katsomassa sen Titanicin. No, palkinnoksihan se oli tarkoitettu, ja sellainen se kyllä olikin... Otin paikan kolmannen rivin keskeltä, jotta kaikki kanssakatsojat jäisivät mun taakseni. Tuntui kuin olisi ollut privaattinäytöksessä. Annoin tunteiden viedä, itkin nauroin & eläydyin tarinaan. Leonardo oli yhtä ihana kuin aina ennenkin. Haluaisin niin kovasti, että joku kirjoittaisi paperilapulle:
"Make it count,
meet me at the clock"
ja antaisi sen mulle secretly. Yltiöromanttista, ehkä, mutta ihanaa. Jäin saliin lopputekstienkin ajaksi, My heart will go on vaikuttaa vielä voimakkaammin elokuvateatterin äänentoistolaitteistolla kuunneltuna. Sen jälkeen söin ravintolassa, kun teki mieli remoulade-dippiä. Meinasin olla menemättä, mutta ikinä ei voi tietää, milloin täältä lähtee. Jos kuolisin tänään, niin ainakin tietäisin tehneeni itseäni miellyttäviä asioita viimeisenä päivänäni. "To make each day count", indeed.
Heh, ainakin pikkusisko tykkäsi kun tulin taas hetkeksi visiitille. Junassa olin ystävällinen, ymmärtäväinen ja puhelias. Ihme sinänsä, sillä asemalle kävellessäni kirosin niin epätoimivat pankkiautomaatit, näköä päin hyökkäävät sadepisarat kuin ainaisen kiireenkin. Mutta maailmanparannus rocks, apparently.
Matkalla mietin syntyjä syviä & pinnallisuutta, sekä inspiroiduin Jipun haastattelusta. Syntiset naiset on mun esikuviani. Stockan Herkun haluaisin varastaa meidän alakerran liiketiloihin, ja täyteläiset maistiaissuklaakuulat oli hyviä. Bussissa ihastelin yhden tytön kasvonpiirteitä, sillä ei ollut ollenkaan meikkiä. Niin kuin ei mullakaan.
Ravintolaillallinen, aivan ihana vadelma-passionparfait, tunnelmallista & hieman kapinallista tupakointia keittiön ikkunalaudalla, kiperiä kysymyksiä sekä ei-niin-vakavahenkistä hengailua. Nyt juon sitä siideriä, minkä jätin jääkaappiin ennen kuin makasin jalat taivasta kohti. Se oli hyvä asento, asennoista parhaimpia.
Kellon ympäri nukkuminen on nirvanallista. Melkein yhtä nirvanallista kuin metamorfosoituminen. Pankkikeikka (ryöstää siis meinasin) jäi tänään sillä oli parempaakin tekemistä. Että huomenna jos sitten vaikka ehtisi. Junaan varsinkin, kun matkaseurakin on kohdillaan. Ipod saisi kyllä ilmoitella itsestään jotain, en ole nähnyt sitä taas hetkeen. Olen henkisesti ainakin antimaterialisti, mutta podi on välttämättömyys. Piste.
Blogikirjoittamista alottaessani asetin itselleni jonkinlaisen tavoitteen, että kirjoitusten loppumiseen asti yrittäisin pitää tätä pystyssä. Että lähinnä testaisin pitkäjänteisyyttäni mahdollista toimittajan tms uraa silmälläpitäen, olisiko musta tuottamaan verbaaliakrobaattisia hengentuotteita lähes joka päivä. Toki muitakin syitä oli tämän aloittamiseen, mutta edellämainittu oli yksi isoimmista. However, etappi on nyt saavutettu. However vol 2, en aio kadota mihinkään for now. Paitsi huomenna mansesteriin, sinne katoan ihan mielelläni.
Puhelinnumerosaldo +1, koesalistakin voi löytää uuden tuttavuuden. Heh, raahasin sen heti Alkoon, must've been great first impression. Vaan tuntui tuo pitävän seurasta, mikä on aina mukava huomata. Varsinkin, kun ruumis on mitä uupunein. Sielu sen sijaan... ei todellakaan.
Vapaus maistuu päärynäsiideriltä,
kuulostaa Rain over me:ltä,
tuntuu lanteissa & hymykuopissa.
Enää ei voi tehdä mitään kemialle. Harmi (not really). Pysyin hereillä siten, että otin pulpetille vesimukin ja aina välillä valelin silmiäni kylmällä vedellä. Quite clever, I'd say.
Tunti hengailua, sitten englannin essee. Onneksi se on mediasta, siitä mulla on paljonkin sanottavaa.
Tulee ihan vanhat ajat mieleen, kun näillä tuoleilla istuessa piti saada jotain järkevääkin tehtyä. Esseitä, tutkielmia, ryhmätöitä, asseja, written taskeja, lab reporteja (usch). Nostalgian määrä on päätä huimaava, samoin kuin väsymyksenkin. Ehkä käyn nappaamassa ruokalasta vielä yhden banaanin. Pistetään, pistetään, banaania poskeen...
Tai sitten voisin käydä Alkossa, meinasin kyllä alunperin mennä sinne vasta iltapäivällä. Kun ei oikein jaksa silmät pysyä auki, media ownership sitä ja merchants of cool tätä. Badappada, badappada. This costume party's over... it will be over, very soon.
Ihanaa, sitten voin taas kirjoittaa, pyöräillä ilman pakopaikka-ajatuksia, elää, nauttia elämästä. Ajaa autoa ja huudattaa stereoita. Saada paheksuvia katseita. Nukkua.
Mulla on mustekynäjälkiä kämmenessä, epämääräisiä pieniä pisteitä. Voisin käyttää tämän ajan etsimällä niille muotoja.
luuseri. en jaksa. olen luuseri. mua ei kiinnosta. fuckfuckfuckfuckfuckfuckfuckfuckfuckfuckthis. ripsarit valuu poskille because of oerrrrrrrnhoiergegfdihhsiohsshsipijpds jo sjijzs chemistry.
Yksi päivä, alle kaksikymmentä neljä tuntia. Sitten olen vapaa for now. Mutta mä en jaksa.
Ja fakta on se, että syksyllä tämä kaikki on taas edessä.
Se pienenpieni kipinä kemiaa kohtaan, jonka sain uudelleenherätettyä eilen, sammui kyllä juurikin pari tuntia sitten ja aika saatanan näyttävästi sammuikin. Luuleeko ne meitä yli-ihmisiksi, oikeasti?
Yhtään laskua en tainnut laskea, selitin vaan mitä suinkin osasin. Kaavoista olisi ollut hyvin paljon hyötyä, miksei ole kehitelty kaiken tarpeellisen kattavaa, kansainvälistä MAOLia? Ai niin, laskinhan mä että paljonko on 20 % pisteistä, millä siis pääsee läpi (ainakin muistaakseni). Tosin siihen numeron korottamiseen tarvitaankin sitten hieman enemmän niitä pisteitä... Toivottavasti huominen pelastaa, mitä pelastettavissa on. Ja onneksi oli edes psykan opettaja valvomassa, sai piristävää silmänruokaa.
Oikea ruoka puolestaan, se ei jostain syystä maistu nyt ollenkaan. Saattaa olla aamuisen palan syytä... Harvoin tulee harrastettua aamupaloja, mutta tänään teki hirveästi mieli mustikkajugurttia ja mozzarellaa. Viimeksimainitun söin ensin, ja vice versa. Ei ollut kovin hyvä olo sen jälkeen, don't know why. Hmh.
Tinakenkätyttö. Olen ehkä taikauskoinen, mutta ennen koulullelähtöä laitoin mun tänhetkisen lempparipaidan päälle & meikkasinkin jopa vähän. Ajattelin, että jos näytän mahdollisimman parhaalta itseltäni, niin I'll kick the hell out of the exam. No, ainakin näytin ihan hyvältä...
Phil Collins -darra. Sen voisin hankkia viimeistään lauantaina.
Nyt tyydyn vain Phil Collinsiin.
Ylitin itseni. Pari sataa sivua kemiaa yhteen menoon. Ja kerrankin päivällä. Koekin alkaa vasta kahdeltatoista, ehtii sisäistää kaiken tarpeellisen yön aikana.
Uutishuone on ihana sarja. Eero Ritala on siinä, joo, mutta muutenkin. Mulle tulee sen jälkeen aina halu muuttaa (vähän jokaista epäkohtaa). Mun sisäinen kapinallinen/toimittaja herää henkiin sunnuntai-iltaisin. Ihan hyvä sinänsä, koska sunnuntait on ankeita. Sunnuntaiblues... Ne päivät ei vaan ole ihmisiä varten.
"lepositeisiin pala luonnetta jää, sieltä takaisin ei tuu ehjää"
Onneksi joskus kuitenkin tulee, vaikkei heti olisikaan täysin bulletproof. Eipä sillä, ei luodeilla mitään ratkaistakaan. Isot herrat tosin on eri mieltä...
Öisestä tupakansavusta tulee turvallinen tunne. Sillä tavalla hassusti kotoisa.
Päivällä oli todella kova biletyskuume, mutta ajattelin että ei. Kemiaa ei ole kiva lukea krapulassa.
Syksylle vaihtoehto B, tatuointiaika kolmen viikon päästä, "u r from Venus certainly, not from this planet", suuria tunteita, pitkä puhelu, MC Lounge - Harmonical moments (Rainforest mix), Frontside Ollie, riippuvuus forever, Simon & Garfunkel, teinigallupeja, melkein-siivous, huorittelua kadulla. Kuulin ikkunasta siis.
Mulle tuli taas ihan järjetön matkakuume (tänään on kuumeiltu urakalla). Ja nimenomaan haluaisin matkalle mr Candyn kanssa. Hmhmhmhmhmh. Stressi-deadline koittaa 3 päivän päästä. Ihanaa!
19.10.2011
Joskus vielä käyn katsomassa esityksenkin. Sulkia, naurua, alkoholia, siveellisyyksiä, siveettömyksiä, ah...
...mikä ei ole ollenkaan huono asia. But it could be quite distracting sometimes. Vaikka eihän sitä tunneillakaan aina jaksanut keskittyä, opetuksen sijasta voi aivan hyvin ihailla opetuksen antajaa. Eikä näin toki tapahtunut kuin kertaluontoisesti... Jooh. Selvisin eilisestä, selvisin tämänpäiväisestä. Mä olen oikeasti erittäin ylpeä itsestäni, tein parhaani olemattomista yöunista huolimatta (ehkä myös osaksi niistä johtuen). Kemia ja englannin essee jäljellä, psyka hoidettu. Eli melkein muodollisesti pätevä psykologi, that's what I am. Niin että miten olikaan sen addiction-curing/enhancing therapyn kanssa, love?
Olin eilen kuuntelevan & auttavan osapuolen asemassa x 2,5. Ja laitoin viestiä sille tatuoijalle. Vitsailin, että montakohan leimaa mulla tuleekaan loppujenlopuksi olemaan, jos otan uuden aina kirjoitusten jälkeen. No, se nähdään sitten. Ilmoitin muuttavani yksin, due to the practical reasons. Ehkä vähän muunkin takia, itsenäisyyden ja täysin oman rauhan. Näkee niitä ystäviä muutenkin.
Päivällä otin hyvinansaitut parin tunnin unet. Alitajunta nosti pintaan mukavia tapahtumia. Mutta venäläiseksi en kyllä itseäni luokittelisi, saati sitten mehunpullottajaksi. Jotain muuta taas pullotan hyvinkin mielelläni... Pullotinkin, sitten lopulta. But "he exists now... only in my memory." Vanhan Rosen repliikki Titanicissa. Eikä edes tähän kohtaan sopiva, mutta it popped into my mind. Aioin mennä katsomaan sen 3D-version huomenna, sillä leffateatterin sivut valehteli niiden näytösten olevan pe & la. Vaan eipä ollutkaan kun ensi tiistaina vasta, ja maanantaina. Illalla, silloin kun mun pitäisi olla lukemassa kemiaa. Siksi päätin, että lähden viikonloppuna junalla (lähes ilmaiseksi, as always) tohon viereiseen kaupunkiin. Oikeastaan ihan jees. Pitää muistaa ladata iPod & kulkea silmät auki. Jihaa.
When the passengers walk by, I'll shout the chorus out loud. Maybebebe.
Miksi luen sellaista, minkä tiedän satuttavan? Ne sanat kuuluvat menneisyyteen (ei omaani), mutta yhtä kaikki ne tuntuvat. Hölmöä, vaan silti totta.
Niin. Miksi luen, miksi satuttavat?
Maybe I'm just a girl who wants to be understood.
Beloved, remembered, written out. Valuable.
En tiedä, sainko yöllä nukuttua. Mitä todennäköisimmin en. Ehkä sekin altistaa tunteille. On niin väsynyt, että antautuu kokonaisvaltaisesti. No, tuleepahan astetta eläväisempi commentary...
Fyysisesti huono olo. Henkisesti kai myös. Enkä mä yleensä ole edes mikään koejännittäjä. Sehän se ongelma kai onkin... Kun viime vuonna luin yo-kirjoituksiin koeaamuna (for real), ja muutenkin vedin rimaa hipoen -mentaliteetilla koko lukion. Siitä huolimatta, että tällä kertaa yritin jopa katsoa niitä kirjoja vähän tarkemmin, niin kyllä siihen lukemiseen käytetty aika jäi vieläkin lähes olemattomaksi.
Osaamattomuuden lisäksi stressaa itse koulurakennus. Olisi kai pitänyt käydä edes kerran raahautumassa ne alaspäin viettävät portaat tässä kahden viikon päästä vuoden sisällä. Onhan sieltä monta hyvää muistoa, sekä myös monta huonoa. Pitänee vaihtaa asenne positiivisemmaksi, ottaa self-talk & mental imagery kehiin.
"I can do it!" Istun ennaltamäärätyllä paikallani, haen salin etuosasta vesimukin ja asetun tuolilleni niin mukavasti kuin se vain on mahdollista. Naksuttelen kuulakärkikynääni, haistan vanhat puuseinät, juon vettä koska myöhemmin en sitä ehdi tekemään. Naurahdan, kun opettaja avaa suurieleisesti koepaperikirjekuoren, hymy hyytyy saadessani väärinpäin käännetyn A4:sen eteeni. Tunnen adrenaliinipiikin suonissani, "Your reading time starts now", luen tekstit läpi ja mietin, miten muka saan näistä tekstipareista vähintään 6 arvoisen comparative commentaryn aikaiseksi. "The remaining time for Standard Level is 5 minutes", nopeasti kehitelty conclusion ja "time is up." Parhaani tein, parempaan en pysty. Fakta homma.
Sitten ruokatauko & sama juttu psykan kanssa. But this time it's an essay + 3 short-answer questions, Higher Level ja yhteensä 2 tuntia aikaa. Englannissa on puolitoista. Voi venäjä. Silti, kyllä mä sen handlaan. Väsyneenä tulee vieläpä parempaa analyysia. Saattaa vaan olla, että arviolta 10 sivun käsinkirjoittaminen tällaisen tauon jälkeen tekee tiukkaa.
Eitämätulevaviikkoolemaailmanloppu,vaikkahaluaisinkinmahdollisimmanpiansenlakinpäähänjaelämässäeteenpäin. Mutta silti. Se ei ole maailmanloppu, ja mä selviän. Niin kuin aina ennenkin.
Yhdessä suhteessa tilanne on hyvinkin samanlainen viime vuoteen verrattuna: ajatukset harhailee & kiertää selkeästi tiettyä rataa, pulpetille voi keksiä parempiakin käyttötapoja kuin kokeidentekoalustana olemisen... Jos kirjoittaisinkin esseen "eksibitionistin unelmasta"?
Ihanan kesäinen fiilis. Voisin sanoa olevani melkein onnellinen. Jos vaan ei oteta huomioon sitä, että kirjoitukset alkaa huomenna. Tai sitä, että mun vartalo on enemmän tai vähemmän joka puolelta hellänä. Tai sitä, että eilisestä on ilmeisesti kuvia Facebookissa. Tai sitä, että herra Viilto oli puvuntakissa. Ei se sitten tosiaan jaksanut odottaa lauantaihin. Enkä mä valita, ehkä kuitenkaan. "Ja huomaa kuinka hyvä olla on juuri näin." Niinpä.
Mulla on fritsunvärinen leima ranteessa, purkkatahmaiset kuulokkeet & jano muttei ihan. Ja nyt me pysähdyttiin johonkin keskelle-ei-mitään. Virtaava vesi näyttää aika houkuttelevalta.
Tasapainoilen sen välillä, että haluanko tän päivän
loppuvan ikinä vai en. Enpä taida.
